Wayne Kramer

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Wayne Kramer
Wayne Kramer
Henkilötiedot
Koko nimi	Wayne Stanley Kambes
Syntynyt	30.4.1948
Kuollut	2.2.2024
Ammatti	muusikko, tuottaja, aktivisti, puuseppä, rikollinen,
Muusikko
Taiteilijanimi	Wayne Kramer
Laulukielet	Englanti
Tyylilajit	Punk rock garage rock blues rock protopunk hard rock free jazz
Soittimet	Kitara
Yhtyeet	MC5, Was (Not Was), Pere Ubu, Johnny Thunders, Alice Cooper,
Levy-yhtiöt	Epitaph Records
Aiheesta muualla
www.waynekramer.com
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
Infobox OK

Wayne Kramer (30. huhtikuuta 1948 Detroit, Michigan – 2. helmikuuta 2024^[1]) oli yhdysvaltalainen kitaristi ja laulaja, joka vaikutti MC5-yhtyeessä vuosina 1964–1972. 1990-luvulta eteenpäin Kramer jatkoi uraansa sooloartistina. Hän toimi myös Johnny Thundersin ja Alice Cooperin kitaristina. Wayne Kramer oli myös tunnettu poliittinen aktivisti, joka järjesti vangeille kuntoutusta vankiloihin.^[2]

Wayne Kramer syntyi nimellä Wayne Stanley Kambes Detroitissa keväällä 1948. Hänen isänsä oli merijalkaväen sotilas toisen maailmansodan aikana. Palattuaan kotiin sotapalveluksesta Kramerin isä oli emotionaalisesti etäinen, kamppaili alkoholismin kanssa ja erosi lopulta perheestä, jättäen äidin työskentelemään kahdessa työssä kasvattaakseen lapsensa.^[2]

Äidin uusi miesystävä käytti Wayne Krameria seksuaalisesti hyväksi."Hän oli aikuinen mies. Minä olin poika," hän muisteli traumaattista asiaa myöhemmin.^[2] Voisi sanoa, että musiikki pelasti Kramerin – hän lumoutui etenkin Duane Eddyn ja Chuck Berryn kitaran äänestä, joka soi radiosta. 15-vuotiaana hän tapasi kitaristi Fred "Sonic" Smithin, ja kaksikko alkoi jammailla yhdessä – "teini-ikäiset pojat tutkimassa maailmaa" – ja he perustivat yhtyeen, jonka nimeksi tuli Motor City 5 eli MC5.^[2]

MC5 keräsi seuraajia Detroitissa jo Kramerin lukioaikoina, esittäen cover-kappaleita, jotka olivat peräisin The Rolling Stonesilta, The Kinksiltä ja The Who, sekä lisäten omia kappaleitaan. Vuosien 1967 ja '68 aikana bändi asui yhdessä, soitti yhdessä ja kirjoitti yhdessä. Yhtyeestä tuli myös poliittisesti aggressiivisempi, vastustaen epäoikeudenmukaisuutta ja asettaen itsensä siihen asemaan, jossa he uskoivat olevansa sukupolvensa ääni.^[2]

Detroitin mellakat vuonna 1967 olivat käännekohta Kramerin elämässä. Kokemus siitä, että hän näki kaupungin palavan ja tullessaan epäoikeudenmukaisesti pidätetyksi, se radikalisoi hänen poliittisia näkemyksiä. MC5 kuvaili myöhemmin Detroitin mellakoita kappaleessa Motor City is Burning.^[2] Elektra Recordsin edustaja Danny Fields huomasi yhtyeen ja he saivat levytyssopimuksen,^[3] minkä jälkeen bändi äänitti debyyttialbuminsa Kick Out the Jams (1969)

Sen jälkeen he julkaisivat kaksi albumia Atlantic Recordsille, Back In The USA (1970) ja kriitikoiden ylistämän High Time (1971) albumin. MC5-yhtyeestä tuli myöhemmin poliittisen radikalismin ja vasemmistolaisen protestiliikkeen symboli. He soittivat raakaa, feedback-painotteista protopunkkia ja saivat mainetta villistä esiintymisestään. Yhtyeen kaupallinen menestys oli kuitenkin vaatimatonta.^[2]

MC5-yhtyeen hajoaminen oli Kramerille kova isku ja hän oli pitkään avoimen katkera koko musiikkiteollisuudelle. "Meidät poltettiin, ahdisteltiin, hakattiin, pidätettiin, vangittiin ja lopulta potkittiin ulos musiikkibisneksestä poliittisten näkemyksiemme vuoksi." Kramer sanoi.^[2] Hänestä tuli taloudellisesti vararikossa oleva huumeaddikti, rikollinen muusikko. Hän myi varastettua tavaraa, huumeita sekä murtautui taloihin – mikä johti hänen pidätykseensä useammin kuin kerran. Lopulta hän päätyi Lexingtonin vankilaan yritettyään myydä kokaiinia peitetehtävässä toimineille poliisille.^[3][2]

Lexingtonin vankila tunnettiin huumeidenkäyttäjien sijoituspaikkana. Vuosina 1975–1978 Kramer soitti vankilabändissä.^[1] Kramerin mukaan aika vankilassa paransi hänen kitaransoittoaan – hän tapasi vankilassa jazz-trumpetisti Red Rodneyn, joka oli aiemmin soittanut Charlie Parkerin kanssa ja oli myös päihderiippuvainen, Rodney ryhtyi opettamaan Kramerille musiikin teoriaa.^[4][2] Hän myös kuuli vankila aikanaan punk-liikkeestä ja yhtyeistä, kuten Ramones ja The Clash, joista jälkimmäinen kirjoitti Wayne Kramerista kappaleen Jail Guitar Doors^[2][1] ja Patti Smithistä, joka omisti Radio Ethiopia -albuminsa Wayne Kramerille. Patti Smithin levyn kannessa luki "Free Wayne Kramer" -iskulause, Kramerin ollessa yhä vangittuna.^[3]

Wayne Kramer vapautui vankilasta vuonna 1978 ja palasi maailmaan, jossa punk-liike oli nousussa, mutta hän tunsi itsensä vieraantuneeksi punk liikkeestä, vaikka se oli monella tapaa MC5-yhtyeen raivokkaan energian henkinen perillinen.^[2] Vapauduttuaan vankilasta Kramer yritti raitistua ja saada asiansa järjestykseen.^[3] Siinä tilanteessa Gang War bändin perustaminen rockin pahamaineisimman heroiiniriippuvaisen Johnny Thundersin kanssa ei ehkä ollut kovin hyvä idea: olemassa olevat raa’at liveäänitykset ja demot Gang Warista ovat löytäneet kannattajansa, ja Kramerin laulama versio Jimmy Cliffin kappaleesta The Harder They Come on todella vaikuttava, mutta koko Gang War projekti kaatui huumeongelmiin ennen kuin yhtye ehti äänittää ainuttakaan studioalbumia.^[4]

Kramerilla oli keskeinen rooli musiikkituottaja Don Wasin johtaman Was (Not Was) -yhtyeen debyyttialbumilla vuonna 1981, mutta hän kamppaili edelleen huumeiden kanssa ja joutui lopulta eroamaan yhtyeestä.^[2] Kramer vietti loput 1980-luvusta työskennellen puuseppänä ja soittaen vain satunnaisesti.^[4]

Wayne muutti Los Angelesiin vuonna 1994, missä hänen soolouransa alkoi kunnolla vuonna 1995 julkaistulla albumilla The Hard Stuff, joka oli ensimmäinen sarjasta vaikuttavia, mutta huomiotta jääneitä hard rock albumeja, jotka hän äänitti lEpitaph levy-yhtiölle. Hard Stuff albumia seurasi kantaaottava Dangerous Madness (1996), sekä Don Wasin tuottama, kokeellinen Citizen Wayne (1997) albumi, joka tarjosi omaelämäkerrallisia kappaleita, joissa hän yhdisteli elektronista musiikkia kitararokkiin.^[4] Sitä seurasi livealbumi LLMF (1998).^[2]

Vuonna 1998, hän keikkaili myös kokeellisen Pere Ubu-yhtyeen kitaristina. Wayne teki MusicBlitz levy-yhtiölle punk-kokoelman Wayne Kramer Presents: Beyond Cyberpunk (2001), jolle Wayne kokosi eri artistien kappaleita, joita hän oli tuottanut. Levyllä oli mukana useita punk legendoja kuten Richard Hell, Ron Asheton, Dee Dee Ramone ja Mudhoney. Hän perusti myös oman levy-yhtiön MuscleTone Recordsin vuonna 2001^[5]

Sen ensimmäinen julkaisu oli Kramerin sooloalbumi Adult World, jolla vieraili ruotsalainen The Hellacopters -yhtye. Vuonna 2004 Wayne levytti Mad For The Racket nimisen punk albumin, jolla soitti The Lords Of The New Church-yhtyeen kitaristi Brian James, sekä Guns n Roses yhtyeen basisti Duff McKagan ja Blondien rumpali Clem Burke. Kramer alkoi myös säveltää musiikkia elokuviin, kuten Talladega Nights: The Ballad of Ricky Bobby (2006), ja tv-sarjoihin, kuten Eastbound and Down.^[5] Hän toteutti pitkäaikaisen haaveensa jazz-levystä, kun hän julkaisi rokkia ja jazzia yhdistelevän instrumentaali albumin Lexington (2014). Levyn nimi viittaa vankilaan, jossa Kramer asui 1970-luvulla^[2] Vuonna 2021, Kramer oli kitaristina Alice Cooperin albumilla, Detroit Stories ja hieman ennen kuolemaansa hän aloitti uuden MC5-albumin työstämisen.^[4]

Vapauduttuaan vankilasta hän meni naimisiin valokuvaaja Marcia Resnickin kanssa.^[3] Vuonna 1995 Kramer tapasi musiikkitoimittaja ja lakinaisen Margaret Saadin, jonka kanssa hän alkoi seurustella, kahdeksan vuotta myöhemmin he menivät naimisiin ja saivat pojan.^[2]

Hän vietti suurimman osan 2000-luvusta tekemällä hyväntekeväisyyttä ja poliittista aktivismia. Wayne Kramer oli poliittiselta vakaumukseltaan vasemmistolainen. Hän ilmaisi tukevansa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden liikkeitä ja vastustavansa rasismia, sekä Yhdysvaltojen nykyistä vankila järjestelmää, jonka hän katsoi vain loukkaavan ihmisoikeuksia. Hän luennoi vankiloiden uudistamisen puolesta, tukemalla ajatusta, että sosiaalisia ongelmia tulisi ratkaista panostamalla koulutukseen, sosiaaliturvaan ja rakentamalla "osallistuvia yhteisöjä" sen sijaan, että turvauduttaisiin koventamaan vankeusrangaistuksia.^[2]

Kramer perusti vuonna 2009 Jail Guitar Doors järjestön, joka toimitti soittimia vankiloihin ja kannusti vankeja käsittelemään ongelmia ei-konfrontatiivisella tavalla. Jail Guitar Doors järjesti myös musiikkiopetusta vangeille osana heidän päihdekuntoutusta. Järjestön Britannian osastoa johtaa englantilainen protestilaulaja Billy Bragg.^[4]

Vuonna 2015, hän osallistui Bernie Sandersin presidenttikampanjaan, soittaen tämän vaalitilaisuuksissa. Hän kritisoi voimakkaasti presidentti Donald Trumpin ja republikaanien ajamaa politiikkaa, “Trump antaa jokaiselle kusipäälle maailmassa luvan olla kusipää,” Kramer kiteytti.^[4]

Wayne Kramer kuoli 2. helmikuuta 2024 haimasyöpään, Los Angelesissa^[1]

• Kick Out the Jams (1969)
• Back in the USA (1970)
• High Time (1971)

• Was (Not Was) (Island Records, 1981)

• Born to Laugh at Tornadoes (Geffen, 1983)
• Boo! (Ryko, 2008)

• Death Tongue (1991) Curio
• The Hard Stuff (1995) Epitaph Records
• Dangerous Madness (1996) Epitaph Records
• Citizen Wayne (1997) Epitaph Records
• LLAMF (1998) Epitaph Records
• Adult World (2002) MuscleTone
• Lexington (2014) Industrial Amusement

• Wayne Kramerin virallinen nettisivu

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset ISNI VIAF WorldCat Kansalliset Italia Yhdysvallat Taiteenala MusicBrainz Muut Europeana