Lloyd's Open Form

Lloyd’s Open Form on Lloyd’s of Londonin julkaisema standardimuotoinen sopimus ehdotetusta meripelastusoperaatiosta. Sitä kutsutaan yleisesti nimellä LOF ja se on yleisin kansainvälisessä pelastuksessa käytetty sopimusmuoto. Se on peräisin 1800-luvun lopulta. Sopimus ei määrittele tiettyä summaa pelastustyöstä, vaan summa määräytyy myöhemmin Lontoossa pidettävässä välimiesmenettelyssä, jossa noudatetaan Englannin siviilipelastuslakia ja vuoden 1989 pelastussopimusta.^[1][2]

“No cure, No pay” -periaate, joka on kirjattu vuoden 1989 pelastussopimukseen, tarkoittaa, että pelastajat toimivat omalla riskillään odottaen oikeudenmukaista palkkiota, jos he onnistuvat.Pelastuspalveluista pelastaja saa osuuden “pelastetusta arvosta” (aluksen, polttoaineen, lastin ja vaarassa olevan rahtin arvosta). Yleisimmin käytetty “No cure, No pay” -sopimus on Lloyd’s Standard Form of Salvage Agreement, joka tunnetaan yleisesti nimellä Lloyd’s Open Form (LOF). Ensimmäinen versio LOF-sopimuksesta julkaistiin vuonna 1908, ja nykyinen versio, LOF 2011, otettiin käyttöön tammikuussa 2011. LOF-sopimusta hallinnoi Lloyd’s Salvage Arbitration Branch Lontoossa. Sopimus on suunniteltu nopeuttamaan pelastustoimia välttämällä pelastusoperaation onnistumisen kannalta kriittisiä viiveitä, jotka voisivat johtua kaupallisista neuvotteluista. Kiistat ja pelastuspalkkion arviointi ratkaistaan vasta pelastustehtävän päätyttyä.

Pelastuspalkkio määräytyy pelastetun omaisuuden arvosta ja se arvioidaan kokeneen välimiehen toimesta, joka valitaan Lloyd’s Salvage Arbitrators -paneelista. Välimies soveltaa kansainvälisesti hyväksyttyjä kriteerejä palkkion arvioinnissa, huomioiden muun muassa vaaran asteen, pelastetun omaisuuden arvon, ympäristövahinkojen estämiseen käytetyn taidon ja ponnistelut, aiheutuneet kustannukset, tarjotun palvelun tason sekä pelastajan pitkän aikavälin investoinnit hinaajiin ja muihin harvoin tarvittaviin välineisiin.

Meripelastustoiminnan perustavanlaatuinen periaate on, että pelastajaa tulisi kannustaa asianmukaisen pelastuspalkkion mahdollisuudella toimimaan onnettomuustilanteissa, jotta alus, omaisuus ja erityisesti ihmishenget pelastuisivat ja ympäristön saastuminen estyisi.

• Pelastettavan aluksen laivanomistajalle
• Pelastettavalle alukselle
• Pelastettavan aluksen rahdille/lastille
• Pelastettavan aluksen rahdin/lastin omistajille

• Pelastusoperaation vaaran asteen
• Pelastetun omaisuuden arvon
• Ympäristövahinkojen estämiseen käytetyn taidon
• Pelastusoperaation kokonaiskustannukset.

Perinteisesti palkkio riippuu pelastusoperaation menestyksestä ja omaisuuden palautetusta kunnosta. Viime vuosina on kuitenkin otettu huomioon ympäristönsuojelun yleinen etu, ja pelastaja voi nyt tehdä sopimuksia, jotka suojaavat pelastajaa pelastusoperaation tuottamilta tappioilta, pelastajan vastatessa vastaa korkean riskin alushavereihin tai pelastettavan haverin kokonaisarvon kannalta vähäisiin onnettomuuksiin.

P&I-klubit ovat aluksen vastuuvakuuttajia, jotka auttavat maksamaan, jos alus aiheuttaa vahinkoa muille, kuten ympäristövahinkoja. He takaavat, että pelastajat saavat palkkionsa, vaikka pelastetun omaisuuden arvo ei riittäisi maksamaan sitä.

Aluksen omistajat ovat yleensä niitä, jotka pyytävät pelastustoimia onnettomuustilanteissa. He tekevät yhteistyötä P&I-klubien kanssa varmistaakseen, että pelastustoimet järjestetään ja kustannukset katetaan.

LOF:n tarina alkoi huhtikuussa 1890, kun Lloyd’sin sihteeri, eversti Sir Henry Hozier, tapasi meripelastaja Vincent Grechin Dardanellien ja Mustanmeren alueella. Syynä oli huoli pelastajien kohtuuttomasta toiminnasta. Grech suostui suorittamaan pelastustoimia kiinteähintaisilla sopimuksilla, joita Lloyd’sin komitea tai sen nimeämä välimies voisi tarkistaa. Ensimmäinen tällainen tapaus oli Helen Otto -aluksen pelastus vuonna 1890. Lloyd’s teki samanlaisen sopimuksen toisen merkittävän pelastajan, Perimin, kanssa. Tämä sopimus mahdollisti välimiesmenettelyn käytön kiinteähintaisten pelastussopimusten riitauttamisessa.

Vuonna 1891 Lloyd’s alkoi kehittää standardimuotoista pelastussopimusta. Tämä prosessi johti useisiin sopimusversioihin ja neuvotteluihin pelastajien, vakuuttajien ja laivanomistajien kanssa. Lloyd’s neuvotteli kansainvälisten pelastajien, kuten Kööpenhaminan ISU:n (International Salvage Union) kanssa, mutta yhtenäistä sopimusmuotoa ei saavutettu ennen vuotta 1907. Vuonna 1907 Lloyd’s ja ISU sopivat muutoksista, jotka mahdollistivat molempien osapuolten oikeuden tulla kuulluksi ja esittää todisteita välimiesmenettelyssä.

Ensimmäinen Lloyd’s Standard Form of Salvage Agreement julkaistiin tammikuussa 1908. Sopimus määräsi, että pelastajat ilmoittavat Lloyd’sille tarvittavan vakuuden määrän pelastustöiden päätyttyä, ja lopullinen palkkio määräytyy välimiesmenettelyssä. Sopimukseen sisällytettiin säännökset, jotka antoivat kaikille osapuolille oikeuden tulla kuulluksi ja esittää todisteita välimiehen edessä, mikä vastasi pelastajien huoliin.

Ensimmäisen sopimuksen jälkeen LOF on kokenut useita muutoksia ja tarkistuksia, viimeisin versio on LOF 2011. LOF on edelleen suosituin pelastussopimus hätätilanteissa. On olemassa erilaisia kansallisia pelastussopimuksia, kuten japanilainen, kiinalainen, venäläinen ja turkkilainen sopimus, mutta LOF on edelleen kansainvälisesti suosituin. Vuodesta 2000 ISU:n jäsenet ovat suorittaneet noin 1000 LOF-operaatiota, joiden pelastettu arvo on lähes 20 miljardia dollaria. Lloyd’sille ilmoitetaan vuosittain noin 50 LOF-tapausta, joista keskimäärin vain 25% käsitellään välimiesmenettelyssä. Suurin osa tapauksista ratkaistaan kaupallisesti. ISU:n jäseniltä odotetaan realistisia turvallisuusvaatimuksia ja palkkio-odotuksia suoraviivaisten pelastustoimien yhteydessä.